Kertonut Aelius Varro
Kauan ennen valtakuntia, ennen Babylonin muureja ja jopa ennen Egyptin ensimmäisiä dynastioita, kun Tigris ja Eufrat näyttivät vielä olevan itse maan avoimia suonia, sumerilaiset sanoivat, ettei taivas ollut tyhjä. He sanoivat sen katsovan.
Savesta ja tähdistä rakennetussa kaupungissa nimeltä Eridu eli Enmerkar, nuori kirjuri, jonka tehtävänä oli kopioida muinaisia tauluja Enkin temppelissä. Hänen työnsä oli yksinkertainen: kirjata sadot, syntymät ja uhrilahjat. Mutta yönä, jolloin kuu näytti hopeiselta silmältä zikkurattien yllä, hän sai kielletyn tehtävän.
Sokea pappi, sinisiin kaapuihin kietoutuneena, asetti hänen eteensä haljenneen taulun, joka oli vanhempi kuin yksikään tunnettu kuningas.
“Älä lue sitä ääneen”, vanhus varoitti. “Nämä sanat ovat ajalta ennen vedenpaisumusta.”
Enmerkar katsoi kaiverrettuja merkkejä. Ne eivät olleet pelkästään sumerilaisia kirjainmerkkejä. Niiden joukossa oli outoja muotoja, symboleja, jotka muistuttivat tähtiä, siipiä ja tulen halkomia ympyröitä. Kun hän käänsi niitä, veri tuntui jäätyvän hänen suonissaan.
Taulu kertoi, että kaikkein varhaisimpina aikoina, kun ihmiset vielä opettelivat kylvämään maata ja kutsumaan sadetta jumalien nimillä, olentoja laskeutui ylhäältä “valon vaunuissa”. He eivät tulleet valloittajina, vaan tarkkailijoina. Sumerilaiset kutsuivat heitä nimellä Anunna, “ne, jotka tulivat taivaasta maan päälle”.
Mutta taulu kertoi vielä jotakin kauheampaa: kaikki heistä eivät olleet jumalia.
Osa heistä oli viestintuojia valtakunnasta tähtien yläpuolella, sen Yhden Jumalan palvelijoita, jonka heprealaiset muistaisivat paljon myöhemmin pyhissä kääröissään. Heidät oli lähetetty valvomaan nuorta Maata. Mutta aineen, lihan, jokien laulun ja inhimillisen tiedonjanon lumoamina jotkut näistä vartijoista rikkoivat jumalallisen käskyn. He eivät laskeutuneet vain tarkkailemaan, vaan myös opettamaan.
He opettivat tähtitiedettä, metallurgiaa, kirjoitustaitoa ja taivaallisten kiertojen laskemista. He opettivat rakentamaan torneja, jotka jäljittelivät pyhiä vuoria. He opettivat muuttamaan kiven temppeliksi ja kuparin teräksi. Ja niin tehdessään he lakkasivat olemasta pelkkiä viestintuojia. Heistä tuli kapinallisia.
Heprealaisessa perinteessä heidät muistettaisiin myöhemmin langenneina enkeleinä. Ensimmäisten taulujen unohdetulla kielellä heitä kutsuttiin nimellä Lumah, “ne, jotka toivat kielletyn hohteen”.
Enmerkar jatkoi lukemista öljylampun lepattavassa valossa. Silloin hän sai tietää, ettei Lumah-olennoilla ollut siipiä niin kuin myöhempien vuosisatojen taiteilijat heidät kuvittelisivat. Heidän “siipensä” olivat säteileviä kiekkoja, eläviä metallin ja tulen koneita, jotka pystyivät halkaisemaan taivaan äänettömästi. Kun he laskeutuivat, muinaiset ihmiset kumarsivat uskoen näkevänsä jumalallisen. Ja ehkä he todella näkivät jotakin jumalallista — mutta tottelemattomuuden turmelemaa jumaluutta.
Taulu väitti, että Lumahit muuttivat ihmiskunnan kohtaloa. He sekoittivat pyhän ja maallisen. He loivat pappiskuninkaita, jotka hallitsivat tähtien nimissä. Ja salaa, temppelien alla, he avasivat kammioita, joissa yrittivät jäljitellä luomisen kipinää.
Juuri silloin Enmerkar löysi tekstin viimeisen osan, jonka aika oli lähes pyyhkinyt pois:
“Ja taivaan Jumala näki, että tieto oli annettu ennen aikaansa. Ja Hän lähetti vedet. Ja Hän peitti kaupungit. Ja Hän mursi portit maailmojen väliltä. Ja Hän karkotti kapinalliset kauas, toiset maan alle, toiset taivaanrannan tuolle puolen.”
Nuori kirjuri nosti katseensa, vapisten. Vedenpaisumus. Ei pelkästään rangaistuksena ihmisiä vastaan, vaan myös sotana niitä vastaan, jotka olivat tunkeutuneet ihmisen kohtaloon.
Juuri sinä yönä temppelin lattia alkoi täristä.
Ulkona, tumman tasangon yllä, sininen valo ilmestyi Eridun vanhimpien raunioiden ylle. Se ei ollut tähti. Se ei ollut kuu. Se oli valtava ympyrä, joka pyöri äänettömästi, aivan kuin menneisyys olisi palannut vaatimaan takaisin sen, minkä oli menettänyt.
Papit juoksivat paniikissa. Jotkut kaatuivat polvilleen. Toiset huusivat muinaisia nimiä, joita ei olisi enää koskaan pitänyt lausua. Vanha sokea pappi vain kuiskasi:
“He kuulivat lukemisen.”
Valo heitti säteen zikkuratin ylle, ja hetkeksi Enmerkar näki sen sisällä varjoja — korkeita hahmoja, joiden silmät hehkuivat kylminä hiilloksina, eivät inhimillisinä mutta eivät täysin hirviömäisinäkään. He eivät tulleet rauhassa. He olivat tulleet taulun vuoksi.
Vaistonvaraisesti hän puristi haljennutta savea rintaansa vasten ja juoksi temppelin käytävien halki. Takanaan hän kuuli kivien halkeavan, setripuiden ovien räjähtävän ja oudon äänen, kuin torvien ja aavikon tuulen sekoituksen.
Maanalaisessa kammiossa hän löysi sinetöidyn huoneen, jossa papit piilottivat esineitä ajalta ennen vedenpaisumusta. Sen keskellä oli vain mustasta kivestä tehty arkku. Siihen oli kaiverrettu kirjoitus sumeriksi ja vielä vanhemmalla kielellä:
“Se, mikä putosi taivaasta, ei saa koskaan enää hallita Maata.”
Enmerkar asetti taulun arkun sisään ja tunsi sitä sulkiessaan koko maan värisevän kuin herännyt sydän. Temppelin yllä ollut valo sammui äkisti. Raskas hiljaisuus laskeutui kaupungin ylle.
Aamunkoitteessa taivaalla ei ollut jäljellä muuta kuin tavallinen aurinko. Papit sanoivat kansalle, että se oli ollut enne. Toiset vannoivat nähneensä jumalien vaunun. Jotkut kutsuivat sitä ihmeeksi, toiset kiroukseksi.
Enmerkar ei koskaan enää puhunut taulusta.
Mutta vuosia myöhemmin, kun eri kansat alkoivat kirjata kertomuksia vartijoista, jättiläisistä, tulisista vaunuista ja sodista taivaalla, hän ymmärsi, että totuus oli säilynyt sirpaleina.
Sumerilaiset kirjoittivat saveen.
Heprealaiset kääröihin.
Muut kiveen.
Kaikki muistivat jotakin.
Että alussa taivas avautui.
Eikä kaikki, mikä sieltä tuli alas, ollut pyhää.
